torstai 28. maaliskuuta 2024

Feministi, sovinisti vaiko pelkkä nisti? -Mitä se tasa-arvo edes on?

 Feminismi on kieltämättä mielenkiintoinen ilmiö. Nuorempana luokittelin itseni sellaiseksi, mutta ajan myötä alkoi tuntua siltä, että se mitä feministiksi kutsutaan ei mene yksiin arvomaailmani kanssa. Vika voi olla ihan vain minussa, mutta koen feminismin saaneen turhan paljon vihamielisyyttä mausteeksi. Ehkä jopa miesvihaa. Kannatan tasa-arvoa, mutta kaikessa pessimistisyydessäni pidän tasa-arvoa epärealistisena skenaariona jo siksi, koska tasa-arvon sisältö ja tulkinta näyttävän muuttuvan jatkuvasti. 

"Valitse puolesi"

Mikään ei tunnu olevan sellaista, johon kaikki osapuolet olisivat tyytyväisiä. Jos olet feministi, olet "femakko" ja saat vastustajat kimppuusi. Jos et ole feministi, olet sovinisti ja saat jälleen jonkun joukon kimppuusi. Pelkkä nistikään et voi olla, tai ainakaan se ei ole suositeltavaa. Ajoittain tuntuu siltä, että ihmisellä on tasa-arvoa tavoitellessa tarve etsiä vihollinen. Lopulta nk. tasa-arvon tavoittelu muuttuu valta-asetelmien vaihtamiseksi. -Edelleen joku jää heikompaan asemaan. 

Mikä näyttää olevan harvinaisen vaikea taito, on dialogi. Ajattelen, että dialogissa molemmat osapuolet (joita voi olla useita), suhtautuvat toisiinsa molemminpuoleisen kunnioituksen ohessa avoimesta ja ilman ennakkoluuloja. Jos toisella tai peräti molemmilla osapuolilla on valmiiksi etsityt vastaukset toisen osapuolen annettavaksi, dialogi ei toteudu. Ajatuksena on oppia uutta toisesta osapuolesta, sekä samalla saada mahdollisuus kertoa itsestään. 

Voisiko dialogin taidon puuttuminen johtaa siihen, että jokainen puoli eksyy mustavalkoiseen ajatteluun? Seurauksena on, puolustamisen kriteeriksi määräytyy jonkun muun osapuolen vihaaminen. Jos rehellisiä ollaan, minua ei kiinnosta "naisen euro". Minulla hyvä palkka on tarkoittanut sitä, että ylipäänsä pääsen palkkatöihin. Muistan miten opiskeluaikoina kesä oli taloudelisesti luksusaikaa, sillä saatu palkka oli kaukana siitä mitä tuet olivat. En edes tajunnut miettiä tienasivatko miespuoliset kollegat enemmän. Toisaalta uskon vakaasti myös siihen, että kyky käyttää rahaa ratkaisee paljon. Toki ymmärrän myös sen, miksi "naisen euro" nostaa tunteet pintaan. Jostain syystä "opiskelijan euro" ei ole lainkaan yhtä kiinnostava aihe. 

Kiitos mustavalkoisen ajattelun, suositeltavaa olisi valita mitä puolta edustaa. Ongelmana vain on, että itse en oikein sovi mihinkään joukkoon. En näe syytä vihata miehiä, tai muitakaan ihmisiä. Jos kritisoin, se liittyy toimintaan, ei siihen mitä sukupuolta henkilö edustaa. Jos henkilö esimerkiksi on patologinen valehtelija, minulle on yksi ja sama kumpaa tai mitä sukupuolta hän edustaa. Nämä tekijät eivät lisää henkilön luotettavuutta. Tai jos henkilö on luotettava, älykäs ja ystävällinen, sukupuoli jota hän edustaa ei vaikuta näihin piirteisiin. 

Ongelmien etsiminen

Kun antipatiat kasvavat riittävän suureksi, mahdollisten kritisoitavien asioiden määrä kasvaa eksponentiaalisesti. Mitä ne asiat ovat, sillä ei enää ole väliä. Syitä vihata etsitään viimeistään siitä, että joku yksinkertaisesti on olemassa. Kun vihollisuus on julistettu, vastapuoli voi tehdä ainoastaan rikoksia. Koska naisten, miesten ja mahdollisen muun sukupuolen edustajien välillä ei käsittääkseni ole tapahtunut "sotatilaan" johtaneita asioita, en kannata sellaisen järjestämistä. 

Kyllä, saatan ottaa henkisesti turpiin liikaa, ja vieläpä vapaaehtoisesti. Saatan sietää enemmän huonoa kohtelua kuin olisi tarpeen. Mutta jos rehellisiä ollaan, en muista kovinkaan montaa hetkeä joina syynä olisi se, että olen nainen. Anteeksi: nais -oletettu. Tilanteet joissa asialla on ollut väliä, ovat olleet sellaisia joista en koe tarpeen ottaa nokkiini. Toisaalta saatan edustaa jossain määrin stereotypioita: En ole teknisesti tai matemaattisesti orientoitunut. Minulla tuttavapiirissäni sekä miehiä että naisia. Tulen molempien kanssa yhtä hyvin juttuun. Jos pilailen jonkun kustannuksella, teen sitä tasapuolisesti jokaiselle osapuolelle. -Kaikkein eniten itselleni. 

Kun ihmiset ovat keskenään tekemisissä, tarvitseeko tehdä vahvaa jakoa miehiin ja naisiin? En viittaa tällä sukupuolineutraaliuteen vaan siihen, että asialla ei tarvtise olla merkitystä. Kyse on ihmisistä. Toki luontaista "leiriytymistä" voi olla, mutta tarvitseenko sen perustua vastakkainasetteluun? 

Ajatuksia

En siis näe itseäni osana mitään joukkoa: Feministit ja sovinistit. -Niin, ja nistit. Haluan puolustaa heitä joiden oikeuksia rikotaan. Mielestäni sukupuoli jota ihminen edustaa, ei anna erivapauksia minkäänlaiseen alistamiseen, kiusaamiseen tai muuhunkaan halventavaan toimintaan. Yksinkertaista: Naisia ei tule syrjiä eikä kiusata, eikä myöskään miehiä. En myöskään kannata ajatusta naisille annetuista lisäoikeuksista, joiden nojalla he voviat esimerkiksi lyödä miestä. Tässä pieni esimerkki: Lapseni on vajaa kaksivuotias. Jos hän yrittää lyödä, sanon jyrkästi "Ei". Hän ei fyysisesti kykene satuttamaan minua, mutta hänellä ei siltikään tule olemaan lupaa lyödä. 

Pysyn siis osittain puolueettomana, mutta sillä ajatuksella ettei ketään tule alistaa. -Paitsi..tilanteissa joissa se on molempien osapuoleten mielestä hauskaa ja kaikki tapahtuu yhteisymmärryksessä. Pidän naisten puolia, mutta en hyväksy uhriutumista ja kautta tapahtuvaa alistamista. -Siis saadun avun kääntämistä toista osapuolta tai osapuolia vastaan. Ja on myös asia mihin edelleen uskon: todellinen tasa-arvo on saavutettu silloin, kun asia on unohdettu. 

Mihin kannustan ihmisiä? Kohdelkaa toinen toistanne tasavertaisesti, kantakaa vastuunne ja yrittäkää tarvittaessa "katsoa peiliin". Jos teitä sorretaan tavalla tai toisella, ottakaa apu ja tuki vastaan, mutta älkää käyttäkö niitä aseina. Ja ennen kaikkea: hyväksykää itsenne ja uskokaa siihen, että pystytte saavuttamaan unelmanne. -Ainakin osan niistä. 

sunnuntai 24. maaliskuuta 2024

Ruutuajan rajoittamisesta tuli pysyvä ikuisuusprojekti

Siitä on aikaa, kun ensimmäisen kerran havaitsin lisääntyneen ruutuajan vaikuttavan minuun negatiivisesti. Koska tietokonetta tarvitsen lähinnä kirjoittamiseen, suuri osa myös "virallisten" asioiden hoitamisesta tapahtuu puhelimen kautta. Haasteena on liian monien houkutusten läsnäolo. Raskausajan loppuvaiheessa ahdistuin. Vaikka ajatus todennäköisesti oli korvieni välissä, halusin poistaa Facebookin puhelimestani. En poistunut kyseisestä paikasta täysin, vaan kirjauduin sinne ainoastaan tietokoneen kautta. Kieltämättä se teki hyvää. Huomaan, että ruutuajat ovat taas tasoa "liikaa". 

Oireet
Merkittävimmä vaikutukset näkyvät aikaansaamis- ja keskittymiskyvyssä. Toisaalta syy on yksinkertainen: Kuinka asiat voi saada helposti valmiiksi, jos jatkuva ruudun vilkaisu keskeyttää tekemisen? Kun yhtenäinen tekeminen vähenee, samalla pitkäjänteisyys heikkenee. Vähitellen myös keskittymiskyky alkaa kadota. Yritän välttää nk. multitaskaamista aina kun mahdollista. Tosin näin yh-äitinä sellainen arjen multitaskaaminen on joskus välttämätöntä. Toisaalta kyse on silloin tehtävistä, jotka eivät vaadi aivokapasiteetistä erityisen merkittävää osaa. 

Olen myös havainnut nk. aivosumun. Erityisesti vapaahetkinä (eli Juniorin nukkuessa) ruudun ääreen unohtuminen on liian helppoa. Asiaa ei liioin auta se, että nukkumaanmenoaika lähestyy, ja aivot alkavat väsyneinä käydä entistä enemmän ylikierroksilla. Yritän rauhoittaa tilannetta lukemalla kirjaa kunnes aito väsymys kertoo valmiudesta käydä nukkumaan. Useimmiten tämä onnistuu, mutta ei aina. Eli myös univaikeudet nostavat päätään. Tosin nykyiset ja myös pitkäaikaiset univaikeuteni eivät johdu ainoastaan ruutuajasta, mutta sen huomioiminen  usein vaikuttaa asiaan. 

Lisäksi huomaan myös mielialassa muutoksia. Vaikka käytökseni ja olemukseni ei liioin muutu tylsän tasaisesta mihinkään, havaitsen joskus alakuloa ja hermostuneisuutta. Aasinsiltana edelliseen tekstiini: paras satunnainen lääke on sosiaalinen kanssakäyminen livenä, ei vain ruudun välityksellä. Puhelut ja videopuhelut antavat jo hieman enemmän, mutta chattailu tahtoo jopa pahentaa tilannetta. Jos osapuolia jokin painaa, asioiden sanominen ääneen sekä aito kuunteleminen ovat mielestäni edelleen se paras keino kommunikoida. Toki paras kommunikoinnin muoto riippuu aiheesta ja kontekstista. 


Mistä ruutuaika koostuu?
Omalla kohdallani, kuten monen muunkaan, ruutuaika itsessään ei ole yksiselitteinen asia. Merkittävin osa ajasta menee seuraaviin: musiikin kuunteleminen, äänikirjat sekä Duolingo. Näiden lisäksi luen ja kuuntelen uutisia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sosiaalisessa mediassa menisi liikaa aikaa. Musiikkia kuuntelen usein ulkoillessa, mutta välillä pakotan itseni olemaan vailla ärsykkeitä joihin paeta. Äänikirjoja kuuntelen ihan omaksi ilokseni, sillä en ehdi lukea konkreettisia kirjoja niin paljon kuin haluaisin. Duolingo taas toimii apuvälineenä uuden vieraan kielen opiskelussa. Pääasiallisen materiaalini on oppikirja. Mutta Duolingon kanssa menee päivässä yhteensä n. 30 minuuttia. 

Mikä ruutuaika on sellaista, josta voisi karsia? No, olen karsinut julkaisujen määrää somessa, siis Instagramissa, mutta vilkaisuja on edelleen paljon. Viljaisut ovat jonkinlaista varmistamista tapaan "olisiko täällä sittenkin jotain...". Vaikka nämä vilkaisut ovat lyhyitä, kokonaisuudessaan niihin voi mennä yllättävän paljon aikaa. Mitä taas hieman kiroan, on viestittely yhteensä kolmessa paikassa. Tosin olen laittanut merkkiäänet pois jokaisesta sovelluksesta. 

Miten vähennän ruutuaikaa?
Kun työt enemmän lähityönä alkavat, ruutuajasta vähenee itsestään osa. Tosin osa työstäni vaatii myös ruutuaikaa, mutta esimerkiksi somessa roikkumista "selailua" ei tule. Vaadittu ruutuaikaa tulee olemaan keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan. Eli tässä mielessä muutoksen pitäisi tapahtua itsestään. Kun työpaikalla olemista on vähemmän, joudun turvautumaan enemmän tai vähemmän itsekuria vaativiin keinoihin. 

Tässä kohtaa viikottainen panostaminen sosiaaliseen elämään auttaa paljon. Kun vietän aikaa ihmisten kanssa, puhelin pysyy laukussa. Toki Juniorin kanssa tämä on myös helppoa. Tosin ajoittain kuvaan häntä jotta saisin muistoja. Mutta on myös aikojan kun Juniori nukkuu.. Äänikirjaa kuuntelen mielelläni ruokaa laittaessa. Puhelin laskee tämän ruutuajaksi, minä en. Tosin tällä hetkellä minulla on rajoitettu tuntimäärä kuukaudessa, joten aivan tuntitolkulla en kuuntele. Osasyynä on, että en ole hetkeen löytänyt kiinnostavaa kuunneltavaa. 

Lisäksi päivän aikana pidän pakollisen ruuduttoman ajan, mikä on pituudeltaan vähintään tunnin mittainen. Tosin puheluihin vastaan. Tuona aikana teen kaikkea muuta: Leikin Juniorin kanssa, kenties treenaan soittoa tai Juniorin nukkuessa saatan vaikkapa lukea kirjaa. Ulkoillessa joskus kuuntelen musiikkia, mutta säännöllisesti pakotan itseni irti ärsykkeistä. Nämä hetket ovat päivittäin hyvä muistutus siitä, miten hyvää ruuduton aika tekee, ja miten paljon sinä aikana saa tehtyä. 

Ilmeisesti ikuisuusprojekti
Olen hieman pessimisti, mutta luulen että kyseessä on nk. ikuisuusprojekti. Joudun jatkossakin itse säätelemään ruutuaikaani, sillä nähtävästi minulla on taipumus saada puhelin käteeni liian herkästi. Toisaalta olen havainnut eristäytymisen lisäävän ruutuaikaa. Ilmeisesti se on tapani hakeutua edes jollain tavalla sosiaalisten kontaktien ääreen ja täyttää tyhjiä hetkiä. 

Se että kyseessä tulee olemaan ikuisuusprojekti ei haittaa minua. Tiedostan asian, ja ennen kaikkea kontrolloin ruutuaikaani erityisesti henkistä hyvinvointia ylläpitääkseni. Toisaalta siten panostan myös siihen, että elämässäni on sisältöä. Ja sitten yksi olennainen asia: Aivoille tämä tekee todella hyvää. Uskon vakaasti siihen, että aivot nauttivat säännöllisestä virikeköyhyydestä. Vaikka aluksi tylsistyminen tuntuisi lähes ahdistavalta, aivot saavat sellaisina hetkinä levätä. Tämän seurauksena esimerkiksi keskittymiskyky paranee, samoin kognitiiviset taidot. 

Myönnän että joskus kaipaan aikaa ilman Internettiä, sosiaalista mediaa ja ylipäänsä aikaa mikä ei sitonut toimintaa ja sosiaalisia suhteita niin vahvasti älylaitteisiin. Valitettavasti yhteiskunta toimintoineen on mennyt siihen suuntaan, että sellaista aikaa saamme ilmeisesti vain pienissä erissä. Mutta onneksi on edes se pieni mahdollisuus. 

keskiviikko 20. maaliskuuta 2024

Eristäydyn liian helposti

Taas mahdollisuus pysähtyä. Liian lähellä odottavat tiskaamattomat tiskit joiden olemassaolo lähes ahdistaa. Haluaisin rynnätä tiskaamaan, mutta pakotan itseni pysähtymään hetkeksi. Kuten arvata saattaa, aktiviteetiksi valikoitui kirjoittaminen. Jälleen yksi keino harjoitella sekä pysähtymistä että keskittymistä. Joskus mietin, onko minulla liikaa aikaa ajatella. Aina kun siltä tuntuu, yritän keksiä tekemistä. Ehkä teen näin siksikin, koska joutuisin muuten pysähtymään vaikeiden ajatusten eteen. Jos katsoisin tilannetta ulkopuolisena, toteaisin että pysähtyminen ja myös vaikeiden ajatusten kohtaaminen on ns. pakollinen paha. Päivän ja juuri tämän hetken kohdattava aihe olkoon taipumus eristäytyä. 

Häpeä
Neljä vuotta sitten 2020 elämäni kääntyi nurinpäin. Tapahtui asioita, jotka johtiva siihen että tein ratkaisuja. Ratkaisuni johtivat siihen, että asiat eivät muuttuneet parempaan suuntaan. Syy ei ollut vain muissa ihmisissä ja olosuhteissa, vaan myös omassa naiiviudessani. Tapahtui asioita, joiden jäljet ovat todennäköisesti pysyviä. Toisaalta.. ennen pitkää minusta tuli äiti. Se on asia, mistä olen ikuisesti kiitollinen. Mutta mennessäni lapseni kanssa ns. ihmisten ilmoille mietin, näkyykö oma tarinani minusta? -Todennäköisesti ei, mutta joskus minusta tuntuu siltä kuin asiat jotka kuluneen neljän vuoden aikana ovat tapahtuneet näkyisivät minussa. Se saa aikaan häpeän. 

Jokaisella meistä on oma tarinamme, tai ehkä jopa useita sellaisia niin pitkältä ajalta kuin olemme eläneet, ja siten ehtineet rakentaa tarinoitamme. Jokaisen oma asia on, onko tarinoita useita, vain onko kyseessä kirjan tavoin useasta kappaleesta koostuvat kokonaisuus. Minä näen tarinassani virheitä. Olisin halunnut taustani olevan toisenlainen kuin nyt. Luulen että en oikeastaan häpeä itse taustaani tai sitä että se näkyisi. Uskon oma häpeäni tuntuu minusta liian näkyvältä. 

Oman tilan tarpeen hahmotus vaikeutuu
Kuulun heihin, jotka tarvitsevat päivän aikana myös omaa tilaa. Näin taaperoarjessa se tarkoittaa pääasiassa hetkiä kun lapsi nukkuu: Illalla ennen nukkumaanmenoa ja aamulla ennen kuin lapsi herää. Ajan myötä huomaan sortuneeni ajattelemaan, että säännöllinen väsymykseni on asia minkä vuoksi tarvitsen enemmän omaa tilaa. Tietenkin tämä on johtanut siihen, että vetäydyn sosiaalisesta elämästä. Ehdollistan itseni ajattelemaan, että väsyn muiden ihmisten seurassa. Toki näin käykin jos sosiaalista elämää on oikeasti runsaasti. Töiden yhteydessä olen tällaistakin kokenut. Tosin annos on sitä luokkaa, että sosiaalisuudestaan tunnetutkin vetäytyvät mielellään. 

Ongelmana on, etä oman tilan tarpeen hahmottaminen vaikeutuu. Alan viettämään myös mahdolliset lapsivapaat täysin omissa oloissani. Lasken esimerkiksi jäävuoron sosiaaliseksi elämäksi, sillä usein porukka on tuttua keskenään. Olen joskus luonut itselleni paineita siitä, kun sosiaalinen elämä "rajoittui" tiettyyn joukkoon: luistelukavereihin, muihin opiskelijoihin sekä mahdollisiin kollegoihin. Olen aina ollut huono "tekemään" ystäviä. Siihen tarvitaan aikaa. Pitkäaikaisia ystäviä minulla on vähän, ja osa heistä asuu kaukana. Myös elämäntilanne vaikeuttaa tapaamisia. Tästä syytä pidän oikeastaan kaikkea sosiaalista kanssakäymistä riittävän hyvänä. 

Pakotan itseni ihmisen pariin 
Vaikka viihdyn ihmisten parissa, olen joutunut pakottamaan itseni sosiaaliseen elämään. Tähän kuuluu myös paluu jäälle. En itsekään tiedä missä vaiheessa asiasta tuli niin vaikeaa. Koko ajan on yhä helpompaa keksiä syitä jäädä kotiin. Toki tekemistä todellakin on, ja on mukavaa kun lapsen kanssa ollessa ehtii keskittyä lapseen ja samalla myös olemiseen pitäisi -listan lyhennyttyä. Ongelmana vain on, että tämä nostaa kynnystä mennä ihmisten pariin. 

Oman henkisen hyvinvointini vuoksi olen asettanut itselleni tavoitteen: sosiaalista elämää vähintään kerran viikossa. Palattuani töihin kokonaisuus voi toki muuttua, sillä työni itsessään varsin sosiaalista. Sosiaaliseksi elämäksi katson jäävuorot joihin liittyy muiden (tuttujen) luistelijoiden läsnäolo sekä ystävien ja muiden tuttavien tapaamisen. Se, että kuuluuko tapaamiseen kahvihetki vai kenties ulkoilua, ei ole enää oleellista. Elokuviin tms. en ole mennyt, sillä pyrin valitsemaan aktiviteetit niin, että sosiaalinen kanssakäyminen on pääasiallisessa roolissa. Myös muu sellainen tilanne joka ylipäänsä johtaa sosiaaliseen kanssakäymiseen on hyväksytty vaihtoehto. 

Kuluneiden viikkojen aikana olen onnistunut tässä tavoitteessa kohtuullisesti. Olen oma-aloitteisesti hakeutunut ihmisten pariin. Yksittäisinä kertoina on käynyt niin, että kukaan tuttavistani ei ole ollut vapaana. Mutta tämä ei haittaa, tästä otin siinä määrin opikseni, että kysyin ajoissa. Kynnys on ajan myötä alkanut madaltua, ja oikeastaan jopa hieman odotan näitä päiviä kun on sen "pakollisen" sosiaalisen elämän aika. 

Ajatuksia
Jokaisella meistä on oma "saldonsa" sen suhteen, mikä määrä sosiaalista elämää on tarpeen. Luulen että täysin erakoituneita ihmisiäkin on, enkä halua kategorioida heitä minkään diagnoosin luokkaan. Toki näin puolierakkona suosittelen itse kullekin samankaltaiselle samaa, eli itselleen sopivaa määrää sosiaalista elämää. Omalla kohdalla hälyttävä merkki on, jos ihmisten ilmoille meneminen alkaa muuttua vaikeaksi. Silloin viimeistään on aika mennä. 

Sosiaalisen elämän lisääminen tällä tavalla pienissä määrin ilman liiallisia paineita on tehnyt hyvää myös henkisesti. Koen, että muiden ihmisten läsnäolo auttaa rakentamaan myös itsehyväksyntää, mutta samalla pääsen harjoittamaan sitä mistä pidän: kuuntelemista, dialogia ja vastavuoroisuutta. Ja ei, en halua kuvailla itseäni sosiaalisten tilanteiden pyhimykseksi. Oikeasti pidän kuuntelemisesta, dialogista sekä vastavuoroisuudesta. 

Kieltämättä odotan sitä päivää, kun sosiaaliseen elämään panostaminen menisi vähän enemmän itsestään. Joskus kaipaan aikaa kun lapsena kun kaverin luokse saattoi yksinkertaisesti vain mennä, tai kaveri tuli hakemaan. En tiedä miksi yhteydenototkin tuntuvat vaikealta nykyään. Toki  tässä iässä tahtoo vapaa-aika olla hieman rajattua. Mutta joskus tuntuu että taustalla on muitakin haasteita. 

Mikä taas itsekseni ollessa on mielestäni tärkeää, hetken ilman ruutuaikaa tai ärsykkeitä. Edelleen pidän säännöllisesti tapana ulkoilla ilman että kuuntelen musiikkia tai vilkaisen puhelimeen lainkaan. Huomaan, että luuri on jonkinlainen pakokeino omilta ajatuksilta. Vaikka omian ajatusten kohtaaminen onkin ajoittain epämiellyttävää, yritän pakottaa itseni myös siihen, ja sietämään ärsykeköyhiä hetkiä. Tosin aktiviteetit ilman ruutuaikaan sallin itselleni.

Mutta jatkukoon tämäkin kamppailu. Luulen että viimeistään siinä vaiheessa kun nk. lähityö lisääntyy, moni asia helpottaa. Tai ainakin toivon niin. 

tiistai 12. maaliskuuta 2024

Tekeekö Aliisa paluun tänne?

Tässä ilmaantui pieni vapaahetki. En tiedä miksi, mutta haluaisin käväistä täällä pitkästä aikaa. Olen yli vuoden kirjoitanut muualla. Voi olla että olen sitä ihmistyyppiä joka tarvitsee välillä uusia kokemuksia viihtyäkseen ns. tutussa paikassa. Toki tähän vaikuttaa se, miten suurista asioista on kyse. Mikä on saanut kaipaamaan tänne takaisin kirjoittamaan? -Luulen että monet asiat, ehkä jopa ripaus joskus ollutta identiteettikriisiä. -Siis hyvin pienimuotoista. Se missä ihminen blogiaan kirjoittaa, ei liene ainakaan näin harrastelijatasolla erityisen merkittävä asia. 

Mistä haluan kirjoittaa?
Vastaus on yksinkertainen: mistä vain. Minusta on mukava kirjoittaa toivotuista aiheista, valmiin materiaalin pohjalta, mutta myös täysin omia ajatuksiani. Niin kauan kuin kirjoittaminen on minulle harrastus, en halua lokeroitua liikaa. Jossain vaiheessa yritin muuttaa blogini täysin treeniblogiksi ajan hengen mukaan. Olen edelleen aktiiviliikkuja, mutta nykyisen elämäntyylin ja ennen kaikkea lapsen ehdoilla. Tämä ei ole vaatinut liikunnan vähentämistä, vaan lähinnä sisällön muuttamista. Taidan nauttia liikkumisesta enemmän kuin ennen, sillä jokainen liikuntamuoto ei enää ole itsestänselvyys. 

Kirjoitan mielelläni myös näkemuksiäni erilaisista perheistä, vanhemmuudesta, yhteiskunnallisista ilmiöistä, kulttuurista ja oikeastaan mistä vain mistä kykenen kirjoittamaan. Kirjoittaessani haluan miettiä ja nähdä vaivaa syntyneen tekstin eteen. Tosin vaivannäkö ei aina tarkoita etteikö tekstiä syntyisi nopeasti. -Tai sitten äärimmäisen hitaasti ja useassa erässä. Silti sisältö voi olla hyvinkin yksinkertaista. 

Mihin minusta ei taida olla..
Olen alkanut tykkäämään taas panostamisesta vaatteisiin ja ulkonäköön. Silti en osaa osaa innostua niistä niin paljon, että saisin pukeutumistani käsittelevän tekstin aikaiseksi. Olen kiinnostunut muodista, mutta olen lähinnä tarkkailija ja analysoija. Poimin omaan pukeutumiseeni ideoita, mutta en koe että minusta on kirjoittamaan muodista. Tässä iässä se oma tyyli alkaa olla muotia olennaisempaa. Muoti lähinnä tarjoaa palasia siihen tyyliin, mitä yritän koota. Toisaalta en halua pukeutumistyylini olevan liian rajattu. 

En myöskään osaa kirjoittaa My day -tyyppisiä tekstejä. En yksinkertaisesti koe arkipäiväni sisältöä julkaisemisen arvoiseksi. Kyse ei ole siitä ettenkö arvostaisi jokaista päivää. Päinvastoin. En vain osaa pukea sanoiksi sitä kaikkea pientä yksityiskohtaa mikä jokaisesta päivästä tekee enemmän tai vähemmän hyvin. Pääasiassa enemmän. Sama koskee julkaisuja muilla somekanavilla, joista edelleen viitsin panostaa vain Instgramiin. Sielläkin olen laiskistunut, sillä en vain viitsi raportoida elämästäni jatkuvasti. -Osittain siksi, etten osaa tehdä sellaista kiinnostavaksi. 

Ei kiellettyjä ajatuksia tai tunteita

Kuluneen vuoden aikana tunnetaidot ja ajatus tunnesensuurin poistamisesta ovat muuttuneet yhä tärkeämmäksi. Haluan opettaa lastani ilmaisemaan ja ajan myötä sanoittamaan omat tunteensa. Vaikka periaatteessa haluan tuotannossani pitää positiivista asennetta päällimmäisenä, en halua sen olevan ainoa sallittu vaihtoehto. Ajoittain koen, että tämä paikka on sopivampi teksteille joissa korostetaan jokaisen tunnetilan lupaa olla siinä määrin esillä, että tunteen käsitteleminen muuttuu mahdolliseksi. 

Kielletyt ajatukset ovat haasteellinen aihe, sillä ne liikkuvat usein henkilökohtaisen elämän alueella. Ne voivat olla intiimejä, ja liittyä ennen kaikkea arkaluontoisiin asioihn. Silti haluaisin kirjoittaa aiheesta tavalla tai toisella osana mielenterveyden, ja toisaalta sen ajatuksen edistämistä että jokainen meistä on ihminen. Ajattelen, ettei kielteisiä tai muulla tapaa kategorian "ei näin saisi ajatella" -tunteita ei tarvitse kieltää, vaan niille tulee lupa antaa tulla kohdatuiksi. Olennaisempaa on pohtia mistä kyseiset ajatukset tulevat, ja mistä ne kertovat. 

Palaisinko tänne? 
Katson ja mietin. Kirjoitan tänne ehkä uudestaan. Mikäli kirjoittaminen tänne alkaa tuntua luontevammalta kuin portaalin johon siirryin, harkitsen vakavasti täydellistä siirtoa tänne. Kyse on lähinnä siitä, mhin tekstini parhaiten sopivat. Taustalla ei ole konflikteja tai muutakaan henkilökohtaista. Kyse olisi minun omasta päätöksestäni. Miksi pohdin julkisesti mihin harrastuksena kirjoittamani blogi sijoittuisi?

Kirjoittaminen on vuosikausia ollut minulle tärkeää. Pidän kirjoittamisesta ja haluan kehittää itseäni kirjoittajana. Vapaaehtoisuus on asia, mikä minut on todennäköisesti saanut jatkamaan kirjoittamista vuosikausia. Aika ja ajatukset näyttävät palaankö tänne takaisin. Harkitsen asiaa vakavasti. 

Mukavaa viikkoa kaikille!

tiistai 18. lokakuuta 2022

Blogi muuttaa!

Heipähei!!
Nyt on selvinnyt blogissa tapahtuvat muutokset ovat varmistuneet. Blogin kirjoittaminen jatkuu ja sisältö pysyy samanlaisen vaihtelevana. Suurin muutos on blogin siirtyminen uudelle sivustolle. 

Lämmin kiitos seuraajille, kommentoijille ja lukijoille ylipäänsä! Aliisan kommelluksia ja pohdintoja voi jatkossa lukea osoitteessa: 

https://aliisantarinakirja.vaikuttajamedia.fi/ 

Suoraan osoitteeseen pääset täältä. Instagramista löydät Aliisan nimimerkillä aliisa_85




maanantai 17. lokakuuta 2022

Blogin jatkossa: Yhden tien päässä

 Tervehdys pitkästä aikaa! Tänään tajusin blogiharrastuksen kestäneen jopa 10 vuotta! Muutamia kertoja lopettaminen on käynyt mielessä. Nyt sellainen tavallaan tapahtuukin, ainakin osittain. Blogien suosio on selkeästi laskenut. Instagram ja TikTok ovat tainneet kiriä edelle. Taas herää kysymys: lopettaisinko kirjoittamisen? 

Aliisan angstinen alku

Blogini alkoi anoreksia ja angstailun siivittämänä. Kokonaisuus ja yleisasenne oli varsin negatiivinen. Näin jälkeenpäin en osaa suhtautua sen ajan Aliisaan kovinkaan ymmärtäväisesti. Vaikka taustalla oli sairaus, näen sen aliisan laitostuneena, uhriutuvana ja erittäin itsekeskeisenä. No, tyypillisiä piirteitä anorektikolle. 

Luulen että syömishäiriön saama suosio aiheena edesauttoi lähinnä anoreksiassa jumittamista. Blogin kautta saatu myötätunto taisi kannustaa enemmän sairausstatuksessa pysymiseen kuin sairaudesta irtautumiseen. Vasta askel konkreettisen elämän puolelle kannusti skarppaamaan. - Ja sekin, että anoreksian määrittelemän elämäntyyli etäännytti ns. normaalista elämästä ja toisaalta normaaleista ihmisistä. Eikä ihme, syömishäiriö ei tee ihmisestä kovin miellyttävää. 

Aliisan elämä otti askeleen kohti normaalia opiskelun kautta aluksi HEO:ssa, ja sitten Helsingin yliopistossa. Toipuminen ja siirtyminen normaaliin elämään sekö vastuun kantamiseen kehittyivät vähitellen, joskin kompastellen. Anorektisella aikuisella pikkutytöllä oli useita uhmakohtauksia ja kasvukipuja. Opiskelun lisäksi toipumisprosessissa auttoivat mm. läheiset, parisuhde ja uusien mielenkiinnon kohteiden löytäminen. Näistä yksi oli taitoluistelu. 

Taitoluistelu astui kuvioihin

Harrastin taitoluisteluista lapsesta teini-ikään. Koska aloitin lajin liian myöhään eli 9-vuotiaana, minulla ei koskaan ollut asiaa kilparyhmiin. Olisin halunnut, mutta tiedä häntä miten pitkään sitkeys olisi riittänyt. Teini-iässä aloin turhautua koska koin kehitykseni polkevan paikallaan. Tuolloin seuralla ei ollut aikuisryhmää, joten aloin myös olla turhan vanha siihen ainoaan ryhmään missä harjoittelin. Loppujen lopuksi luisteluharrastus päättyi negatiivisissa tunnelmissa. Kieltämättä lopettaminen jätti suuren aukon. Olihan laji ollut iso asia seitsemän vuoden ajan. 

Yli kymmenen vuoden ajalla kokeilin yhtä sun toista: lenkkeilyä, kuntosalia, maraton -juoksua, tankotanssia ja balettiakin. Vähän alle kolmekymppisenä palasin silloisen puolisoni kanssa lähelle kotipaikkakuntaa ja kävelymatkan päähän jäähallista. Kuin sattumalta, lapsuuden aikainen ystäväni ja myös luistelukaverini asui lähes naapurissa. Päätimme laittaa luistimet uudelleen jalkaan ja siitä paluu uudella innolla alkoi. Minulla oli paljon opittavaa lajista, sen hengestä ja oikeanlaisesta harjoittelusta. Kärsivällisyyden ja pikkutarkkuuden oppiminen ei ollut helppoa, mutta jokainen ahaa-elämys oli suuri. 



Taitoluistelu pääsi myös osaksi blogia. Kirjoitin paljon treenikuulumisia, ja alkuvaiheessa ilmenee selkeästi lähes holtiton ja liiallinen harjoittelua ilman järkeä ja kohtuullisuutta. Juurikin kohtuullisuuden ja heikkojen alueiden kehittämisen tiedostamiseen meni.. ikuisuus? Tänäkin päivänä joudun pinnistelemään heikkouksien kehittämistä. Tähän kuuluvat erityisesti askeleet, teränkäyttö ja ylävartalon sekä hartioiden käyttö. Harjoittelua, harjoitelua.. 

Verkostoiduttuani muiden aikuisluistelijoiden kanssa, taitoluistelu aiheena sai uusia suuntia. Ehkä antoisimpia kokemuksia oli kirjoittaa aikuisluistelijoista tekstisarjana "Aikuisluistelijakuvia". Perehtymällä lisää lajiin kirjoitin myös erilaisia harjoitteluvinkkejä itsenäiseen harjoitteluun. 

Rankkoja muutoksia yksityiselämässä

Muutama vuosi takaperin yksityiselämässä tapahtui suuria ja raskaita muutoksia. Jouduin tekemään ikäviä valintoja monissa asioissa, enkä kyennyt tekemään pelkästään järkeviä ratkaisuja puhumattakaan ratkaisuista jotka olisivat miellyttäneet kaikkia osapuolia. 

Ei mitään niin pahaa etteikö jotain hyvääkin. Nämä kokemukset opettivat sekä katsomaan kriittisesti omaa toimintaa, mutta toisaalta myös vetämään rajoja siihen, miten itseäni kohdellaan, mikä on ok ja mikä ei. Tajusin myös, että vaikka miten toisen osapuolen reaktio pelottaisi, mieltä kaihertavat asiat on tärkeää ottaa esille reaaliajassa. 

Opin kantapään kautta myös sen, että toisen ihmisen mokaamisesta ei voi ottaa vastuuta. Esim. alkoholisti kaataa juomaa kurkkuunsa omasta toimestaan, vaikka vaistomaisesti hakeekin syytä juomiselleen. Ihan sama miten hyvin asiat teet. Alkoholisti löytää sinusta virheen jonka verukkeella hän voi juoda. Jos mitään ei löydy, hän juo jos sanot vaikka sanan "kukko". Hän juo siksi, koska sillä sanalla vihjailet selkeästi että hänellä on kilpailijoita. Hän juo myös, jos ruoka on valmista klo 12:n sijaan 12:03. 

Toisaalta näiden asioiden seurauksena pääsin työhön mistä pidin, minua alettiin kohdella kuin ihmistä, sain itse päättää mitä työtä teen ja mistä pidän, minun ei tarvinnut enää miellyttää ja mikä parasta: turvallisuus. Se oli kova juttu.

Juniorin saapuminen

Kun Juniori ilmoitti tulostaan, olin varma että raskaustesti oli viallinen. Neljännen liuskan kohdalla aloin epäillä että testi saattaa oikeasti olla positiivinen. Olin viimeisen parin vuoden aikana uskonut etten voisi tulla raskaaksi. Mitään lääketieteellistä näyttöä ei ollut, mutta olihan ikää kertynyt ja uskoin myös anoreksian vieneen mahdollisuudet. Kyllähän siinä ensimmäinen ajatus oli luokkaa "oho!". Kaiken koetun jälkeen se "oho" muuttui suureksi iloksi. Minustai saattaa sittenkin tulla äiti. 

Raskaus oli sekä helppo että vaikea. Riittävän helppo että sen jaksoi vetää loppuun asti. Toisaalta vaihtoehtojen vähyys saattoi kummasti motivoida. Kiireinen elämä sivuutti suuren osan raskausoireista, tosin olin nukahtaa työpaikalle sen ohella että nukuin pitkät unet niin yöllä kuin päivällä. Toki matkan varrella oli pahoinvointia, supistuksia, kremppoja ja vatsa kasvoi absurdiin kokoluokkaan. -Siis suhteessa omaan kokooni. Koronatilanteen pahentuessa jouduin jäämään varhennetulle äitiyslomalle, mikä ei tehnyt pääkopalle hyvää. Onneksi olin itsekseni, sillä olin varmasti vaaraksi ympäristölleni ketutuksen vuoksi. Asiaa ei auttanut raskauden meneminen yliajalle.


 

Juniori sanoi vuokrasopimuksen irti paria päivää ennen käynnistysaikaa. Ilmeisesti vakuumiin pakatun broilerin imitoiminen alkoi kyllästyttää myös häntä. Viivyttelyn vastapainoksi Juniori eteni mukavan systemaattisesti ja oikeaan suuntaan ilman suurempia pohdintoja. Seuraavan päivän iltana pusersin tuon 52-senttisen kaverin ulos. En tiedä olinko tästä perspektiivistä hänelle karmiva vai iloinen yllätys, mutta maito maistui alusta asti ja viihtyi muutenkin sylissä. 

Ensin laskettiin tunteja, sitten päiviä, sitten viikkoja ja nyt kuukausia. Nyt Juniori on suurimmaksi osaksi hyväntuulinen ja liikkuva puolivuotias vesseli. Varsinaiset lelut eivät kiinnosta, mutta esimerkiksi sukat ovat yksi maailman hienoimmista asioista. Hän viihtyy sekä seurassa että itsekseen, tykkää musiikista ja soitosta, ja on itsekin päässyt osallistumaan soittamiseen. Hän on myös oppinut vierastamaan, mutta saadessaan tutustua uusiin tai vähemmän nähtyihin ihmisiin rauhassa hän tykästyy melkein jokaiseen. Erityisesti Juniori tykkää rauhallisista ja hymyilevistä ihmisistä.

Äitiyden yhdistäminen muuhun elämään

Itsenäisyys, pärjääminen ja myös oma elämä ovat minulle tärkeitä asioita. Alusta asti tiesin ja hieman murehdinkin sitä, että minusta ei koskaan tulisi 100%:sesti lapselle ja kodille omistautunutta äitiä. Sana "pullantuoksuinen" ei sovi minuun lainkaan, sillä pulla on jotain minkä valmistuksessa olen aina epäonnistunut. Kompensaationa olen kerran viikossa "sämpyläntuoksuinen" äiti. Toisaalta tuoksu tulee sämpylöistä, ei minusta. Tiedä häntä miten paljon kyseinen aromi tarttuu vaatteisiin. 

Olen ikuinen opiskelija, mutta erittäin mielelläni käyn myös töissä. En varmaan koskaan tule tietämään mihin työhön jään, vaikka ilmiö nimeltä "vakituinen työpaikka" olisi ihan mukava asia. Olen vain skeptinen onko omilla aloillani (siis niillä kahdella) sellaisia kovin helposti tarjolla. Toisaalta pääasia on, että töitä riittää. -Vaikka sitten määräaikaisesti. Miksi sitten opiskelen? Minullahan on kaksi korkeakoulututkintoa. No, ns. kokopäiväopiskelijaksi tuskin alkaisin. Välillä haaveilen etenemisestä akateemisella uralla, mutta en tiedä riittävätkö taitoni. Ehkä joskus? Nyt opiskelen lähinnä siksi, että mahdollisuuteni saada töitä kasvaisivat, ja että saavuttaisin pätevyyden. Jos aikaa jää, perehdyn myös aiheisiin ihan puhtaasta kiinnostuksesta. 

Opiskelu vauva-arjessa ei ole ollut helppoa, muttei mahdotontakaan. Se on vaatinut lähinnä pientä pelisilmää ja pienten aikojen hyödyntämistä. Tällä hetkellä tavoitteet ovat luokkaa päivä kerrallaan ja kurssi kerrallaan. Tämän hetken kurssi on vain 3 op:n laajuinen, eli pehmeä aloitus. Jos sen suorittaminen onnistuu, uskallan kokeilla toista kurssia.

Kuuntelin pitkään odotas vaan -lausahduksia erityisesti liikunnasta. Tällä hetkellä olen asioita yhdistämällä päässyt liikkut liikkumaan yhtä paljon kuin ennenkin. En tosin ihan missä vain ja milloin vain, mutta se ei haittaa. On hyvinkin mahdollista että lähestyvä taaperoikä tuo rajoituksia, mutta sen näkee sitten. Toisaalta taaperoikä lisää myös mahdollisuuksia liikkua lapsen kanssa yhdessä. 



Yllättävän monen asian yhdistäminen vauva-arkeen on siis onnistunut. On vain pitänyt ajoittaa oikein, muuttaa määriä ja toisaalta luopua joistain asioista. Kuvataiteen olen jättänyt tauolle, mutta ehkä siihenkin pääsee palaamaan kun Juniori saavuttaa sellaisen iän että voimme vaikkapa maalata yhdessä. Pitännee ennen sitä vuorata asunto muovilla.. 

Blogin tulevaisuus

Miten blogille siis käy? Karu fakta on, että blogien suosio ylipäänsä on laskenut, tai ehkä rajoittunut tiettyihin ikäluokkiin. Olen aktivoinut mm. Instagramissa, mutta pidän myös kirjoittamisesta. Ja oli kohdeyleisöä tai ei, toivon myös kehittyväni kirjoittajana. 

Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että blogin kirjoittamisessa jonkinlainen päätepysäkki on tullut vastaan. Olen kasvanut ihmisenä ja kirjoittajana. Myönnän myös ikääntyneeni, eikä siinä taida suunta muuttua. Korvien välissä ehkä? 

Eli jotain suurta muutosta on luvassa, mutta kerron enemmän kun asia varmistuu. Näillä fiiliksillä ja ajatuksilla toivotan kaikille mukavaa alkanutta viikkoa! 

maanantai 10. lokakuuta 2022

Unelmatyö: mielekkyys vai korkea palkka?

 Oliko sinulla lapsuudessa haaveammattia tai unelmia mitä haluaisit tehdä? Omani taisivat vaihdella epärealistisen ja äärimmäisen epärealistisen välillä. Tosin muistan että nukkeleikeissä esimerkiksi leikittiin harvoin kotia. Oli päiväkotia ja sairaalaa. Ilmeisesti haaveeni asettuivat jonnekin sosiaali- ja terveydenhuoltoalan tai kenties opetusalan alueille. Joskus haaveilin muusikon ammatista. -Tai tarkemmin ottaen siitä, että osaisin soittaa jotain soitinta mahdollisimman hyvin. Ajoittain halusin olla muun muuassa prinsessa, merenneito ja melko pitkään vampyyri. Kuten huomattavissa on, joukossa oli siis realistisia haaveita. -Kuten vampyyri. 

Peruskoulun edetessä haaveammatit vaihtuivat, ja lukion loppusuoralla todellakin alkoi lyödä tyhjää. Musiikki ja taide kiinnostivat. Itse asiassa yritinkin molempiin, Valitettavasti lähtökohdat molempiin olivat liian hatarat. En ollut kummassakaan huono, mutten myöskään riittävän hyvä. Musiikissa (soittaminen) olin itseoppinut. Äkkiseltään soittoni saattoi kuulostaa hyvältä, mutta ammatti-ihmiset kyllä havaitsivat lukuisat puutteet tekniikassa. Lopputuloksena oli luonnollisesti välivuosi. Välivuoden vietin koulunkäyntiavustajana ja korotin yo-arvosanojani. Samalla mietin mikä minusta isona tulisi. 

Keväällä pääsin minut hyväksyttiin kaksiin pääsykokeisiin: Silloisen Stadian (nykyään Metropolia amk) bioanalyytikon koulutusohjelman sekä Tampereen yliopiston luokanopettajakoulutuksen pääsykokeisiin. Valitsin ensimmäisen, sillä tuolloin luokanopettajakoulutukseen oli suuren hakijamäärän vuoksi (kuulemma) vaikea päästä. En halunnut toista välivuotta, ja ammattikorkean pääsykoemateriaalitkin ehdin saada. Myönnän että tätä päätöstä kaduin, vaikka se turhaa onkin. Niin opiskellessa ja työelämässä koin työtehtävät epämielekkääksi ja liian vaikeiksi. Koin olevani liian huono, ehkä olinkin? Mitä en kuitenkaan kadu, on koulutuksen käyminen loppuun ja saatu työkokemus. 



Entä nyt? Joko tässä ollaan löydetty sopiva ammatti? Ehkä, ehkä ei? Entä kumpi merkitsee enemmän: työn mielekkyys vai palkka? 

Mikä saa valitsemaan koulutuksen ja ammatin?

Jos rehellisiä ollaan, niin tärkeä osa kuin opinto-ohjaus onkin, se ei kuulunut lempitunteihini ainakaan aluksi. Kieltämättä olisi kannattanut kuunnella, mutta tätä teiniä eivät opiskelutekniikat yms. kiinnostaneet. Myös jatko-opiskelupaikoista en viitsinyt kuunnella, sillä lukio oli itsestäänselvyys. Oikeastaan mitä enemmän perehdyin käytännön osaamista vaativiin oppiaineisiin, sitä selkeämmäksi lukio tuli valintana. Ja koska erikoislukioissa melkein lähialueilla oli vaihtoehtona matematiikka -painotteinen lukio, valinta lähilukiosta oli sitäkin selvempi. 

2000 -luvun alkumetreillä omassa tuttavapiirissäni ammatin mielekkyys tuntui olleen etusijalla. Silloin abeja (mielestäni) pyrittiin enemmän tai vähemmän hienovaraisesti hakeutumaan ns. järkeviin koulutuksiin, mikä toisaalta oli myös ymmärrettävää. Erityisesti tyttöjä kannustettiin hoitoalan puolelle. Mainittakoon että 20 vuotta sitten ammatit olivat sukupuolittuneita. Erityisesti matematiikassa eteviä oppilaita luonnollisesti kannustettiin oppilaitoksiin, joissa matemaattisesta lahjakkuudesta olisi hyötyä: lääketieteellinen, matematiikka, kauppatieteellinen jne. Taidealoja yms. ei mainostettu samaan tapaan. Toisaalta tämäkin on ymmärrettävää, sillä tarkoitus oli saada abeille jatko-opiskelupaikka.



Viime vuosina palkka ja erilaiset palkkavertailut ovat olleet keskusteluiden kohteena. Minulla ei toistaiseksi ole aavistustakaan mikä yleisesti on hyvä palkka. Jos oikein olen käsittänyt, 4000 eurosta ylöspäin voidaan puhua hyvästä palkasta. Itselleni taas mikä tahansa Kelan tukia suurempi summa on suuri. -Kiitos mm. ajan ensin opiskelijana, sitten työkyvyttömänä ja sitten taas opiskelijana. Toki "hyvän" palkan määritelmään vaikuttavat ne oikeasti pakolliset menot: asumiskulut (mahdollinen vuokra, sähkö jne.), puhelinlaskut, vakuutukset sekä ruokakulut. Näiden määrään taas vaikuttavat mm. ruokakunnan koko, asumismuoto jne. Toisaalta menoihin vaikuttaa paljon myös totuttu elämäntyyli ja kulutustottumukset. 

Yritin mielenkiinnosta etsiä tietoa nuorten toiveammateista, mutta aivan ajankohtaista tietoa en (vielä) löytänyt. Korkeintaan yleisimmistä ammatista. Kieltämättä olisi mielenkiintoista saada tietää, millaisiin ammatteihin nuoret tänä päivänä haluaisivat tähdätä. - Ja me vähän vähemmän nuoret. Nim. en edelleenkään ole lyönyt mitään lukkoon. Mikä toiveammatti onkaan, mihin valinta perustuu? Palkkaan? Työn sisältöön? Työn sopivuuteen muun elämän kanssa? 

Voisinko tehdä mitä vain kunhan palkka on hyvä?

En. Kuulun heihin, jotka haluavat viihtyä työssään. Olen viimeisen muutaman vuoden ajan (tosin nyt olen äitiysvapaalla) saanut tehdä työtä, jossa voin toteuttaa mielenkiinnon kohteita, opiskella ja oppia uutta sekä käyttää luovuutta. Palkka on ollut lähinnä mukava sivutuote ja aivan riittävä. Tosin jos lapsia olisi enemmän ja heillä olisi ikää muutama vuosi lisää, kulutustietoisuutta ei ainakaan parane unohtaa. 

Toisaalta en ole koskaan tehnyt yleisesti hyväpalkkaiseksi määriteltyä työtä, joten en tiedä miltä tuntuisi tienata hyväpalkkaisen työn mukaisia summia. Hupaisaa sinänsä, koulutuksesta huolimatta minulla tuskin olisi mahdollisuus tehdä ns. yleisten käsitysten mukaisesti hyväpalkkaista työtä. Eli tiedoksi vain, koulutus ja tulotaso eivät kulje aina käsi kädessä. Niin oudolta kuin kuulostaa, minusta olisi upeaa saada työskennellä tutkijana tai esimerkiksi kirjoittaa tieteellisiä artikkeleita. - Tai ylipäänsä saada kirjoittaa työkseni. Todellisuudessa akateemisen tason tutkijoista monet tekevät nimenomaan kutsumustyötä. Suhteessa työn määrään ja vaativuuteen palkka harvoin on ainakaan liian suuri. Tilanne lienee oikeastaan sama kuin vaikkapa taiteilijoilla. -Kutsumusammatteja. 

Hyvä palkka on mielestäni kuitenkin suhteellinen käsite. Jos elämäntyyli on kulutuspainotteinen ja kyky käyttää rahaa heikko, lieneekö hyväkään palkka riittävä? Millaista työtä minun olisi vaikeinta tehdä? En tiedä alkaisinko pitää alkuperäisen tutkintoni mukaisesta työstä jos saisin rauhassa perehtyä ja hankkia itsevarmuutta. Myös sihteerin tehtävissä olisin varsin huono. Ja tietenkin ammateissa joihin liittyy paljon käytäntöä. Lopputulos: työn on oltava mielekästä. Tietenkin pakon edessä sitä tekee ainakin väliaikaisesti mitä vain. Melkein?

Kannattaako tänä päivänä yrittää seurata unelmia? 

Takana on hieman haastavat ajat: korona, lisää koronaa, sota, energiakriisi, inflaatio ja mitä lie seuraavaksi. Karu totuus on, että vaikka turvallisuus säilyisi, eläminen tulee muuttumaan tulevina kuukausina hintavaksi. Ei siis ihme jos hyvä palkka, eli käytännössä turvattu taloudellinen tilanne houkuttelee.  Erityisesti korona jätti monet taide- ja viihdealan ihmiset tyhjän päälle, samoin sellaisten palveluihin liittyy ihmisten kokoontuminen: baarit, ravintolat, harrastustoiminta yms. Sodan, energiakriisin ja sen seurauksena tapahtuneiden hintojen nousemisen myötä varmasti yksi jos toinen haluaa ns. varman työpaikan. 

Nostan hattua jokaiselle, jolla sitkeys ja rohkeus riittää valitsemaan alan, jossa riskit ovat suuret. Kieltämättä harmittaa se, miten vähän olen viime vuosina tukenut erilaisia kulttuuria tuottavia ihmisiä. En ole käynyt taidenäyttelyissä, konserteissa, teatterissa enkä elokuvissakaan. Tätä saamattomuutta ei voi laittaa täysin äitiyden piikkiin, sillä ei olisi mikään ongelma poiketa esimerkiksi paikallisessa taidemuseossa. Vaikka minun luulisi olevan se joka ensisijaisesti pyrkii estradille, minusta on mukava olla välillä yleisön joukossa. Erityisen mieluisia muistoja ovat antaneet mm. kansalaisopiston konsertit (okei, esiinnyin aikoinaan itsekin), tanssikoulujen esitykset sekä koululaisten juhlat. 

Kulttuuria tuottavat ihmiset eivät ole ainoita, mutta nostan heidät esimerkiksi. On toisaalta ymmärrettävää että esimerkiksi terveydenhuoltopalveluiden tukeminen priorisoidaan valtion budjettia jakaessa. Kysymys on haasteellinen. Ns. somaattisen terveyden vaaliminen vaatii toimivaa terveydenhuoltoa, mutta kulttuuri ja vapaa-ajan aktiviteetit ovat usein merkittävä osa mielenterveyden ylläpitämistä. Tästä syystä en pidä taide- ja viihdealoja lainkaan turhina. Taiteen eri muodot eivät ainoastaan auta irtautumaan arjesta, vaan kehittävät mm. ajattelua, muistia ja motoriikkaa. 

Toisaalta.. rahalla saa. Kannattaako sittenkään ryhtyä kutsumuksesta huolimatta taiteilijaksi tai vaikkapa kirjailijaksi? Saatan olla osan mielestä naiivi, mutta on asia johon uskon: Uskon siihen, että ihminen voi saavuttaa unelmansa (realismin rajoissa), jos hän valmis antamaan riittävästi unelmansa eteen. On toki asioita jotka ovat aloitettava jo lapsena. Kyse ei ole kuitenkaan vain taiteesta tai esimerkiksi kilpaurheilusta. Pari ystävääni aikoinaan hakivat korkeakouluun johon oli todella vaikea päästä. Molemmat pääsivät toisella yrittämällä. Kun kysyin toiselta mistä hän saa uskoa ja energiaa siihen työmäärään mitä hän tavoitteelleen antaa, vastaus oli pysäyttävä: "Koska minä haluan tätä niin paljon."

Olen tänäkin päivänä tuosta vastauksesta kiitollinen, sillä juuri se on kannustanut ja motivoinut minua niin pienissä kuin suurissa asioissa. Otsikkoon vastaisin: "Kyllä kannattaa, jos se unelma on oikeasti jotain mitä haluat tehdä."  



Voiko kiinnostuksen kohteita toteuttaa myös omassa työssä?

Joskus unelma sellaisenaan voi olla esimerkiksi lähtökohtien tai olosuhteiden vuoksi vaikea toteuttaa työmäärästä huolimatta. Hyväksyin jo vuosia sitten, ettei minusta taida tulla muusikkoa eikä kuvataiteilijaa. Vampyyri ja merenneito ovat vielä kysymysmerkin alla. Prinsessan statuksen ymmärsin hylätä ymmärrettyäni että kotimaani ei ole monarkia. Onneksi pöytälaatikossa kuitenkin jokunen vara-ammatti uusien kriisien varalle. 

Työt joita olen viimeisen kolmen vuoden aikana tehnyt, ovat mahdollistaneet myös musiikin ja kuvataiteiden ja jopa liikunnan hyödyntämisen. Alkuperäistä unelmaa ei siis tarvitse välttämättä hylätä, vaan siihen liittyvää toimintaa voi soveltaa jossain muussa ammatissa. Näin jälkeenpäin ajattelen, että oikeastaan parempi että musiikki, kuvataide ja liikunta ovat pysyneet harrastuksina, vaikka niihin tuleekin panostettua vähän enemmän kuin harrastustasolla. Tämä tyyli sopii mainiosti, sillä en ehkä kestäisi kilpailuasetelman luomia paineita, joita mainittujen taitojen harjoittaminen varsinaisena ammattina vaatisi. -Ellen sitten ammatikseni opettaisi kyseisiä asioita. 

Koodaaminen on taito, jonka itsekin haluaisin oppia, samoin videoiden editointi yms. Olen ollut havaitsevani, että "tubettaminen" oli ainakin jossain vaiheessa melko yleinen haave lasten ja nuorten keskuudessa. Saatan olla myös väärässä. On totta, että yksittäiset ihmiset saivat tästä ammatin. Toisaalta kuten esimerkiksi muusikoilla, tubettajien ja sometähtien toimeentulo on kiinni seuraajien määrästä. Eli kilpailuasetelma jälleen. Toisaalta esimerkiksi hyvät TVT-taidot ja koodaus mahdollistavat esimerkiksi pelien ja sovellusten tekemisen, mitä taitona (ilmeisesti?) arvostetaan työmarkkinoilla. Mainittakoon että omat taitoni kyseisellä alueella ovat.. surkeat? Pahoittelen siis mahdollisia asiavirheitä. 

Kokonaisuudessaan luovat taidot ja ominaisuudet eivät välttämättä mene hukkaan, eikä niistä tarvitse luopua välttämättä luopua työelämässä. Vaikka alkuperäinen haaveammatti ei toteutuisikaan, se ei sulje pois mahdollisuutta käyttää kykyjä jossain muussa ammatissa. Toki työn laatu ja työhkuvaan liittyvä liikkumatila vaikuttavat tähän mahdollisuuteen. 

Oman taustan vaikutus

Tämä on haasteellinen kysymys, joka usein herättää myös voimakkaita tunteita: Onko kaikilla oikeasti mahdollisuus tehdä ihan mitä vain? Itselläni ei ole antaa tähän selkeää vastausta. Koen oman ikäluokkani saaneen melko vapaasti päättää tulevaisuudestaan, mutta uskallan todeta että perhetausta vaikutti ainakin osalla. -Tosin ei niin voimakkaasti kuin aikana jolloin kansa jaettiin selkeämmin "herroihin" ja "duunareihin". Omassa ikäluokassani vanhempien koulutus tuntuu vaikuttaneen jälkikasvun valintoihin, mutta ehkä enemmän arvomaailman perspektiivistä. Toisaalta myös kiinnostus koulunkäyntiin peruskoulussa oli toinen merkittävä tekijä, mihin tosin perhetausta saattoi vaikuttaa. 

En halua yleistää, mutta koen että ns. duunariperheiden jälkikasvulta ei odotettu koulumenestystä tai jatko-opiskelua. Poikkeuksia toki oli. Asuinpaikallani lukioita oli vähän. Ns. lähempänä eli bussi- tai junamatkan päässä kaksi. Vähän kauempana oli ns. erikoislukio, mutta kovin moni ei sinne hakenut. Asuinpaikallani ei siis tunnettu liioin ajatusta paremmista ja huonommista lukioista. Jako "amistolaisten" ja "lukiolaisten" välillä sen sijaan oli vahvempi. Lukiolaisista vähemmistö alentui hengailemaan amistolaisten kanssa. Amistolaisista taas harva lähestyi snobeja lukiolaisia. Ja kyllä, asenteet ainakin täälläpäin olivat näinkin räikeitä. 

Nyt kun tarkemmin muistelen, omistakin tuttavistani osa muokkasi haaveitaan taustansa mukaan. -Tavallaan. Vanhempien koulutustaso vaikutti osaltaan valintoihin, tosin aivan suoraa korrelaatiota ei tuolloinkaan ollut. Mutta uskallan väittää, että jälkikasvun valinta esimerkiksi ammattikoulun ja lukion välillä seurasi vanhempien valintoja. Toisaalta, ehkä tavallisempaa oli, että jälkikasvu valitsi lukion vaikka vanhemmat eivät olisi olleet ylioppilaita. Sen sijaan ammattikoulun valitseminen korkeasti koulutettujen vanhempien jälkikasvuna taisi olla harvinaisempaa. Joskus vanhemmat ohjasivat jälkikasvuaan oman koulumenestyksensä perusteella. Puhuttiin "lukupäästä". Jos sellaista oli, ehdottomasti lukioon, jos ei niin ammattikouluun. Korostan jälleen: tämä kokemus ja käsitys perustuu vain omaan suppeaan tuttavapiiriini. 

Työ: tavoiteltava asia vai kirosana?

Minua on hämmentänyt lisääntyneet negatiiviset asenteet työntekoa kohtaan. Joskus työ oli nuoren ensimmäisia askeleita aikuisten maailmaan, ja suorastaan kunnioitettava asia. -Toisaalta myös välttämätön erityisesti perheissä, joissa tulotaso oli pieni. Olin sen verran monta vuotta poissa työelämästä, että ensimmäiset kerran ns. oikeissa töissä (ei työharjoittelussa) oli jotain aivan huikeaa. Olin päässyt ns. normaalien ihmisten joukkoon. Se mitä joku kutsuu oravanpyöräksi, tuntui saavutukselta minulle. Toisaalta minulla on ollut onni tehdä työtä, mistä todella pidän. Mutta.. olen myös tehnyt paljon työtä saadakseni tehdä sellaista työtä.



Toisaalta ymmärrän että rahakin houkuttelee. Toisaalta ns. korkeapalkkainen työ sisältää usein enemmän vastuuta ja vaatii korkeampaa koulutusta. -Tai sisältää vähintäänkin suuren määrän työtunteja. Esimerkiksi yrittäjä voi parhaassa tapauksessa yhdistää korkeat tulot ja mielekkään tekemisen, mutta tuottavuus lähtee harvoin ihan nousuun. Ns. hyväpalkkainen, mutta korkean koulutuksen vaativa työ puolestaan sisältää vastuuta, ja useamman vuoden hieman vaatimattomampaa elämää. -Ja paljon jälleen paljon työtä opintojen eteen. 

Näin eri lähteisiin tutustuneena työnteko kokonaisuudessaan tuntuu muuttuneen kirosanaksi ja asiasta josta halutaan päästä eroon enemmän tai vähemmän helpolla rahalla. Lottovoitto on esimerkki mitä minun ei pitäisi käyttää, mutta on se kuuluisa kysymys: "Mitä sinä tekisit jos..?" Yksittäiset päävoitot saavat meidät kokeilemaan onneamme. Mitä itse olen kuullut, yksi jos toinen toteaisi että työnteko loppuisi siihen. Tavoitteena on siis helppoa raha, jolla pääsisi irti työelämästä. Mitä elämä olisi sen jälkeen? Jos saisin valita, en lopettaisi työntekoa. Toisaalta ehkä tekisin vapaaehtoistyötä. 

Tilanteissa joissa työtä tehdään vain rahan vuoksi huolestuttaa yksilön oma jaksaminen ja henkinen terveys. Mikäli työ on todellakin äärimmäisen epämielekästä ja viikonlopun odottaminen alkaa sunnuntai-iltana, onko saatu palkka sen arvoista? Toisaalta on myös ihmisiä, joille todellakin on ihan sama mitä työtä tekee. Joskus toivon että kuuluisin tähän joukkoon. 

Mitä mieltä sinä olet palkan merkityksestä ja työn mielekkyydestä? Onko/oliko sinulla ns. toiveammattia?